Monilla ihmisillä on iso kynnys vierailla taidenäyttelyissä. Yksi iso syy siihen on, että monet kokevat, etteivät tiedä miten näyttelyssä toimitaan. Valtaosalle on iskostunut selkärankaan se sääntö, ettei näyttelyssä oleviin teoksiin saa koskea. Monelle juuri tuo seikka kuitenkin on yksi syy joka vähentää kiinnostusta näyttelyihin. Jos teos ei olekaan mielenkiintoinen vain katsomalla? Jos ei jaksakaan pitää käsiään kurissa? Mitä tapahtuu, jos kuitenkin vaikka vahingossakin koskee? Miten teoksen äärellä oikein ollaan, jos sitä saa lähestyä vain näköaistin kera? Itse kuulun hypistelijöihin, tunnen ja hahmotan ympäröivää maailmaa sormenpäideni kautta. Katson, mutta samalla haluan käyttää tuntoaistiani. Saavutettavuutta ajatellen, tuntoaistihan on maailmassa monelle ykkösaisti, joka liian usein sivuutetaan.
Lapsiryhmien kanssa opetellaan leikinomaisesti museokäsien ajatusta. Pidetään siis kädet selän takana, kuljetaan kuin arvokkaat pingviinit. Mutta kun vierailuun osuukin näyttely, jossa he pääsevät ihan luvan kanssa ja tarkoituksella koskemaan näyttelyn esineisiin, on se heille iso asia. Se on myös asia joka heillä jää mieleen, kun kysytään, mikä oli kivointa. On ihan eri asia koittaa ymmärtää ajatuksissaan ja esinettä katselemalla erilaisten materiaalien eroavaisuuksia kuin jos samalla saa koskea niitä. Saatikka, jos saa painaa teosta vasten poskensa! Voisi ajatella, että lapsilla on luonnollisempi tarve koskea asioihin, mutta kyllä se on ihan meillä kaikilla. Muistan jossain museossa näyttelyvahdin sanoneen, kuinka on takuuvarmaa, että ihmiset koskevat, jos teos on joko tekstiiliä tai marmoria. Silloin ei kuulemma auta minkäänlainen kieltokyltti. Tekstiilin kohdalla olen itsekin museossa työskentelevänä huomannut kuinka ihmisten sormet juoksevat enemmän ja vähemmän peitellysti teosten pinnoilla. Jotkut empivät ja jopa kysyvät saako koskea, joku huomaa kieltokyltit ja ajattelee ettei pieni hipaisu silti haittaa, joku koskee ihan kunnolla, kun haluaa tarkastella sidosta tarkemmin. Tätä näytelmää on kiehtovaa tarkkailla! Ja toki siitä syntyy usein keskustelua näyttelykävijöiden kanssa, että miksi sitten ei saa tai saa koskea. Ehkä tekstiili on meille jo vaatteidenkin kautta materiaalisesti niin lähellä, että siihen koskeminen koetaan jotenkin oikeutettuna. Marmori taas kutsuu luokseen kaikessa hiljaisessa arvokkuudessaan. Kotikaupunkini kirjastossa on marmorinen veistos, sammakko. Lopulta sen viereen ilmestyi kyltti, jossa ihan kehotettiin silittämään sammakkoa. Koskemiselle oli pakko antaa periksi koska se tuntui ihmisille kyseisen teoksen kohdalla olennaisen tärkeältä kokemisen muodolta. Silittämisen kautta kävijät rakastuivat sammakkoon ja ottivat sen ystäväkseen. Ja yhä edelleen, käydessäni kyseisessä kirjastossa, käyn aina ensimmäisenä silittämässä marmorisammakkoa.
Aistit ovat loputtoman kiehtovia. Kuinka yhden niistä puuttuessa toiset vahvistuvat. Ja silti niitä käytetään yllättävän varoen ja jopa vähäisenlaisesti hyödyksi taiteessa, ellei kyse ole sitten jo ihan yhteisötaiteesta. Ymmärrän taiteilijan näkökulmaa toki siinä, että kyllähän teos kuluu ihan eri tavoin, jos siihen saa tuhannet ihmiset koskea. Oma kysymyksensä sitten onkin se, täytyykö teoksen säilyä kuinka ikuisesti? Vai voisiko se moninainen aistien hyödyntäminen ollakin tärkeämpää?
Useilla meistä on kaapinperällä jokin itselle rakas esine, josta ei halua millään luopua. Se ei välttämättä ole varsinaisessa käytössä enää, mutta silti haluamme säilyttää sen konkreettisen esineen, vaikka se olisi haudattuna sinne varaston viimeisimpään nurkkaan. Tällaisiin esineisiin liittyy aina tärkeitä muistoja tapahtumista ja ihmisistä, ja eihän ne muistot katoaisi vaikkei esinettä enää olisikaan, mutta silti se muisto tulee jotenkin huomattavan paljon lähemmäs sähköiskun lailla, kun saamme koskea siihen esineeseen. Tarina ikään kuin herää henkiin sen esineen kautta. Siinäkin siis tuntoaistilla on valtava sija muiston osana. Muistan joskus lukeneeni muistisairaasta ikäihmisestä, joka oli jo hyvän aikaa sitten lakannut puhumasta ja oli hyvin passiivinen. Kun hänen kätensä ulottuville hoivakotiin tuotiinkin elävä poni rapsuteltavaksi, alkoi tapahtua. Hän tarttui suitsista kiinni tottunein rauhallisin ottein ja alkoi hoivata sekä taluttaa ponia. Selvisi että hänellä oli aikoinaan ollut itsellä hevosia eikä kädet olleet unohtaneet miten toimia.
Materiaaleilla on myös niille ominaistuoksuja. Miltä haisee/tuoksuu sateessa kastunut koiranvilla, pesemätön ja pesty lampaanvilla, vastasahattu puu, tervattu köysi? Yhtä lailla materiaaleihin liittyy myös äänimaisemia. Miltä kuulostaa metalli, erilaiset puupinnat, kangaspuut? Ja kuinka moni teistä on lapsena jäädyttänyt kielensä talvipakkasilla metallitankoon? Laajentamalla rohkeasti näköaistia laajemmalle aistikattaukselle, voi löytää yllättäen aivan uutta yleisöä taiteensa äärelle. Kyse on myös saavutettavuudesta konkreettisimmillaan. Näyttelyt, joissa näyttely nojaa vain katsomiseen rajoitetaan yleisöä isolla kädellä. Yleisöjä ja tarpeita on monenlaisia ja siihen tarpeeseen voi vastata muun muassa sillä, että taiteilijana lähtee leikkimään aistien moninaiseen maailmaan ennakkoluulottomasti ja kokeilemalla.
Kuva: Eveliina Hardi, Shimmer.