Elinan Laitinen
Teksti: Petteri Granström
Kuvat: Elina Laitinen
Auringon valo valelee vaatetta aikansa. Aurinko valaisee vaatetta, joka on tätä varten ilmoille jätetty, ajan kohdeltavaksi. Valo vaikuttaa vaatteeseen päivän, toisen, kuukauden päivät ja kenties kauemminkin. Vaatesuunnittelija valmistaa näin vaatteita, joita ei voi valmistaa nopeammin ja jotka ovat ainutlaatuisia. Menetelmä on taideteollisen korkeakoulun lopputyön tekemisen myötä muotoutunut työtapa, johon tiivistyy Elina Laitisen ajatuksia vaatesuunnittelua, vaatteiden valmistusta ja ennen kaikkea vaatteen arvoa koskien.
Ei mallistoa, ei muotinäytöstä kuuluu väliotsikko Laitisen lopputyössä, nimeltään Pyhävaatteita. Kyse on vaatteen arvoa käsittelevästä tutkimuksesta, jonka käytännöllinen osuus koostuu ajan ja auringon kanssa valmistettavien vaatteiden tekoprosessista ja sen kuvauksesta.
-Aloitin ajatuksesta, että vaatteissa pitäisi näkyä aika tai idea ajan kulumisesta, kertoo Laitinen ja mainitsee eräänä vaikutteena Danh Von teoksen, jossa varjostumat samettikankaalla luovat tunnelman jo poissaolevan menneen läsnäolosta ja siten kiehtovan kokonaisuuden. Auringon valon ohella Laitinen on käyttänyt valokuvauksesta tunnettua syanotypiaa vaatteiden käsittelyssä.
Metsäaiheen käsittelyä neljä- ja viisivuotiaiden kanssa
Elina tarkasteli lopputyötä varten myös omaa vaatteiden käyttöään. Vuoden viisitoista kesän lähestyessä hän laski ja luetteloi omistamansa vaatteet ja piti sitten neljän kuukauden ajan kirjaa käyttämistään asusteista. Olennainen tulos oli, että hän käytti vain noin viidesosaa kaikista vaatteistaan, vaikka koko vaatearsenaalikaan ei ollut aikamme ihmiselle tavaton. Suurin osa vaatteista lojui siis hyllyillä tai kaappien perukoilla ja tämä sai entisestään pohtimaan vaatteen arvoa. Kuin tutkimusta tukeakseen kesä oli ilmoiltaan edustava, eikä sisältänyt pitkiä hellejaksoja eikä kovin viileitäkään kausia.
Vaatteiden haalistaminen auringossa, saati niiden hautaaminen maahan, joka myös kuuluu Laitisen kokeiluihin, voi kuulostaa erikoiselta. Kuitenkin tässä näkyy korkeakoulun eräs tehtävä kauniina ja selkeänä. Nimenomaan ylimmän asteen opetuksenhan tulee antaa sijaa tutkimuksille, joiden käytännön sovelluksia ei vielä laajemmin tunneta.
Vaatesuunnittelun opintoihin kuuluu paljon käsityötä ja tietenkin runsaasti perehtymistä mallistojen suunnitteluun. Vaatemallisto on aikojen kuluessa vakiintunut korkeakoulun lopputyön tyypilliseksi tuotannolliseksi sisällöksi. Laitisella oli tähän vaiheeseen tultaessa muodostunut vaihtoehtoisia ajatuksia, joita vierailevan opettajan kommentit entisestään rohkaisivat.
Huomiot valmisvaatteiden tuotannosta ja vaatteiden luonteesta kulutustavarana, joita hankitaan ja heitetään pois äkkiä, olivat taustalla tutkimuksen suuntautuessa kohti vaatteen arvoa sinänsä. Muun lähdemateriaalin lisäksi Elina haastatteli kolmea vanhempaa sukulaistaan ja keräsi näin tietoa ihmisten suhtautumisesta vaatteisiin 1920-1970 luvuilla. Ajatus vaatteen arvosta on tutkimuksen ytimessä ja tätä varten Laitinen kehitti tavan valmistaa vaatteita niin, että aika on välttämättömässä roolissa ja tällä seikalla on suora yhteys arvon käsitteeseen. Tutkimus resonoi luonnollisesti hyvin monien nopeuteen, kertakäyttöisyyteen ja kuluttamiseen nojaavan kulttuurimme perustekijöiden kanssa.
Auringossa kylvetettyjen vaatteiden omintakeinen kauneus sointuu Laitisen kommentteihin, kun utelen häneen vaikuttaneista taiteilijoista. Kaurismäkeläinen estetiikka tulee mainituksi alkajaisiksi ja mielikuvaa täydentävät viittaukset Esko Männikön arkirealismista ammentaviin valokuviin.
-Kaikenlainen vaatimattomuus ja ankeus on lähellä sydäntä, Laitinen toteaa kohtuullinen annos huvittuneisuutta äänessään.
Laitisen lopputyön taideteollisesta korkeakoulusta voi huomata ilmentävän kriittistä ja uutta ajattelua hakevaa suhtautumista vaatesuunnittelun standardeja kohtaan. Vastaavaa otetta suhteessa taiteilijan rooliin ja työnkuvaan löytyy Laitisen näkemyksistä myös. Häntä kiinnostaa taiteen asettautuminen erilaisiin konteksteihin ja täten uudenlaiset yhteistyömahdollisuudet, kuten taannoin työskentely kehitysvammaisten päivätoiminnassa ja tällä erää Taideraide-hanke.
Mars-mönkijä rakenteilla
Mars-mönkijä valmiina
-Olen täysin naiivi idealisti edelleenkin ja uskon tähän mikä meillä on, pohjoismaiseen koulutusmalliin. Tänne tulevat tämän alueen lapset sosioekonomiseen taustaan katsomatta tutustumaan toisiinsa ja saamaan jopa elinikäisiä kavereita.
Näin toteaa mies, joka tuntee myös järjestelmän resurssit ja käytännön olosuhteet hyvin. Päiväkodin johtaja Jerkka Laakkonen kertoo innostuneesti, laajoin kaarroksin ja elävästi Kotikallion ja Sohvilan toiminnasta ja Taideraide-hankkeen sujumisesta.
Kyselen hänen vaiheistaan ja kuulen töistä opettajana sekä opintojen loppuvaiheista, jolloin karismaattinen opettajahahmo piirtyy puheista esiin. -Saattoi kiroilla kuin merimies ja puhua kuin evankelista, naurahtaa Laakkonen, kun hän kertoo lehtori Riitta Kauppisesta, jonka apulaiseksi Laakkonen palkattiin tilan pedagogiikkaa käsittelevään tutkimukseen, aihe oli sama kuin Laakkosella oli itsellään siinä vaiheessa ollut.
Luontevuus on avainsanoja, kun Jerkka kertoo Elinan asettautumisesta työyhteisöön. Hän sanoo, että oli mainiota huomata, kuinka työskentely lasten kanssa lähti hyvin sujumaan oikeanlaisen kohtaamisen kautta, vaikka Elinalla ei tämänkaltaisesta työskentelystä ollut aiempaa kokemusta ja asia siksi saattoi mietityttää. Yhteisen ja vastavuoroisen työotteen löytyminen on myös antanut aihetta tyytyväisyyteen. – On olennaista, että taiteilija kuuntelee ja on vuorovaikutuksessa yhteisön työntekijöiden kanssa eikä ole niin, että hän ikään kuin vain tulisi vetämään oman shownsa, Laakkonen kuvailee asiaa.
Ilmiöpohjaisen oppimisen kokonaisuuden toteuttaminen yhteistyössä taidetoimijan kanssa on toimialan asettama tavoite kaikille Helsingin päiväkodeille. Kotikalliossa ja Sohvilassa tämä toteutuu mainiosti Taideraide-toiminnan myötä. Oppiaineiden rajat ylittävä ja eri aineiden tietämystä yhdistelevä opetusmenetelmä on varhaiskasvatuksessa hieman eri puitteissa kuin peruskoulussa, mutta kuulemma hyvin antoisa ja toimiva. Laakkonen kertoo, että heillä ei ole samalla tavalla tuloksen arvioimisen vaatimusta kuin vanhempien lasten kohdalla olisi ja lisäksi kunkin ilmiön kohdalla on mahdollista jatkaa sen verran pitkään kuin ammennettavaa riittää. Äskettäin lapset ja opettajat Elinan kanssa käsittelivät metsää. Tämä alkoi metsäretkellä ja metsään liittyvän tietämyksen pohdinnalla. Tuota ennen ilmiönä oli ollut avaruus, joka olikin osoittautunut maineensa mukaisesti hyvin laajaksi, ellei peräti loputtomaksi myös teemana. Avaruusteema saatiin päätökseen alkukeväästä, jolloin avattiin yhdessä rakenneltu avaruushuone, joka on käytössä edelleen. Jatkuvaksi toiminnoksi Elina loi taidepostin, johon lapset voivat jättää teoksia laatikkoon. Elina vastaa jokaiselle taidepostia päiväkodissa lähettäneelle. Lukija löytää linkin taidepostin seuraamiseen tämän kirjoituksen päätteeksi.
Avaruushuone
Queen Celestia
Elina Laitisen kiinnostus taiteisiin ja taiteelliseen työskentelyyn sai paljon virikkeitä vaikuttavalta Turun Lyseon lukion kuvaamataidonopettajalta Leakaarina Karlssonilta, joka avasi taiteen maailmaa innostavalla otteellaan. Ajatus käytännöllisyydestä suuntasi Laitisen kiinnostuksen vaatesuunnitteluun ja tältä pohjalta hän on edennyt nykyisiin työmuotoihinsa. Elinan töiden tarkastelu ja keskustelu hänen kanssaan saavat ajattelemaan käsityksiä taiteilijan tehtävästä ja pohtimaan erilaisia mahdollisuuksia joita siihen voi kuulua.
Taideteollisuus on antoisa alue erilaisten tekemisen tapojen ja taiteilijan roolin hahmottamisten suhteen. Teollisen tuotannon ja eri tekniikoiden mahdollisuudet ja vaatimukset ja tuotannollisen koneiston luonteen ja sen osana toimimisen kysymykset ovat aina läsnä. Tietenkin taiteilijan voi selkeästi ymmärtää jonakin, joka tekee taideteoksia, esimerkiksi esineitä tai muuta teokseksi rajattavaa, kuten sävellyksiä tai runoja. Laitisen kohdalla koko työskentelyn muoto ja asiayhteys teoksen taustalla herättävät oman kiinnostuksensa. Laitisen kokeilut vaatteilla, joita aika osaltaan valmistaa ja hänen kiinnostuksensa yhteisöllisiin tekemisen muotoihin toisaalta antavat odottaa jotakin uutta ja kiinnostavaa vaikka sitten ajan kulumisen ja kuluneisuuden teemojen parissa.
Vakiintunut käsitys taiteilijasta esteettisten objektien tekijänä istuu toki mainiosti kuhunkin Laitisen kaihoisan kauniiseen vaatekappaleeseen. Samalla hänen puheensa ja tekonsa osoittavat myös teosten taustalle, huomaamaan taiteen tekijän roolin yhteisössä ja sen, kuinka uudenlaiset tekemisen ja muodot ja toimintatavoilla kommentoiminen ovat merkittäviä.
Näitä hahmotellessa hän kenties laittaa myös joitakin vaatteita aurinkoon.
Metsäteeman jatkoa
Petteri Granström, Taideraide-hankkeen koordinaattori
Petteri.Granstrom@hel.fi
Kirjoitus on julkaistu alunperin Taideraide-blogissa (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)
Blogikirjoitusten kirvoittamia ajatuksia voi jakaa ja keskustelua jatkaa Taiteilijat O:n Facebook-sivuilla.