Kasvaminen, kehittyminen ja vanheneminen ovat luonnollisia prosesseja. Kaikkiin liittyy luopumista ja siirtymistä uuteen, tuntemattomaan. Nämä muutokset elämässä kiinnostavat minua.
Olen pohtinut kuinka vanha on vanha? Saako sanoa vanhus vai onko se loukkaavaa? Vanheneminen, mahdollinen dementia, pelottaa monia. Se ei kuitenkaan hävitä ihmisyyttä eikä persoonallisuutta. Paljon puhdasta ydintä jää jäljelle, vaikka jotakin on kadonnut lopullisesti.
Olen työstänyt teoksiani dementia- ja palvelutaloissa. Etsin kokemuksia, muistoja, paikkoja ja tapahtumia, jotka ovat muovanneet heistä sen mitä he ovat nyt. Halusin näyttää asioita, joilla on tai on ollut suuri merkitys. Tavoitteeni on ollut tehdä näkyväksi menneisyys ja nykyisyys yht’aikaa.
Tekstiilitaiteen opinnot näkyvät teoksissani rakkautena materiaaleihin. Oma muutoksensa on ollut oivallus viivan ja langan samankaltaisuudesta. Molemmissa on meditatiivista vetovoimaa. Jaksan yhä uudelleen ihmetellä miten ilmeikäs yksikin viiva voi olla.
Growth, development and ageing are natural processes. They all involve aspects of giving up and entering new, unknown territories. These changes in life interest me.
I have been pondering, how old one has to be to be among the elderly. Is it rude to call someone elderly? Many are afraid of getting old, and maybe demented. Dementia, however, does not destroy humanity nor personality. A lot of pure core remains, although something has been lost for good.
I have worked on my art in nursing homes and dementia homes. I have been looking for memories, experiences, places and deeds that have molded them into who they are now. I want to show things that have or have had importance in their lives. My aim is to render their past and present simultaneously visible.
My studies in textile art show in my work as love for materials. A major shift in my art happened as I realized the resemblance between line and yarn. Both have meditative appeal. I fail to stop wondering, how expressive even a single line can be.